Työsopparin päätyttyä arkeni ja viikonloppuni on ollut seuraavan laista:
- Herään 6-9 välillä
- Keitän kahvit ja katson telkkaria
- Saatan avata koneen jossain välissä
- 18-21 välillä siirryn sänkyyn koomaamaan ja odottamaan unen tuloa
Ja sama homma jatkuu. Okei olen onnistunut käymään työkkärissä, lääkärissä, kynsihuollossa jne, mutta silti yleisin viikon kohokohta on se että olen kerran tai pari käynyt lähikaupassa.
Selvästikkään unelmani baarissa tai reiveissä käynnistä ei tule onnistumaan mitenkään. Ja syy ei ny ihan välttis ole siitä että en ole pyytänyt. Olen Facebookissa kovasti pyytänyt seinällä ja ihan henkilökohtaisestikkin ihmisiltä. Eipä tullut tuloksia.
Usein alan itkemään tuttujen lisätessä faceen kaverikuvia, bilekuvia ja piknik/puistoilu kuvia. Miksi minä en voi kokea tuota enään? No miksi en sitten enään pyydä kavereita käymän/puistoon/hengaamaan? No jos mä en saatana saa ketää baariin mun kaa nii miten mä voin olettaa että joku sietäis mua sit selvinpäin?? Muutenkin kaikkien kaveri kuvien jälkeen olen havainnut että ihmisillä on muitakin kavereita, jotka ovat heille miljoona kertaa tärkeämpiä kuin minä tulen koskaan olemaan.
Ainoa asia, joka pitää minut vieläkin kuivilla viiltelystä on mieheni. Tiedän sen, että yksikin viilto niin hän jättää minut. Joo jäkä jäkä viiltely ei mitään auta. Joo tiedän tämän kyllä henkilökohtaisesta kokemuksesta! Viiltely olisi minun tapani päättää päiväni, tai ainakin aiheuttaa itselleni vakavaa tuskaa minkä vähintäänkin ansaitsen. Anteeksi nyt vaan kaikki, mutta en oikeasti nää mitään valoa tunnelin päässä. En koulua mistä valmistua, työtä mitä saisin tehdä tai lemmikkieläintä joka pysyisi elossa edes muutaman vuoden.
Vaikka tässä elämäntianteessa en näe ollenkaan järkevänä hommata minkään laista lemmikkiä, saatika lasta, niin kyllä vielä joskus haluan kokea sen kun oma kissa tervehtii häntä pystyssä kun saavun kotiin. Puhumattakaan siitä kun hakisin oman lapseni tarhasta tai koulusta. Kaikkiin näihin liittyy kuitenki erittäin suuri kammo siitä että onnistun rikkomaan kaiken. Ensimmäinen oma kissani kuoli 11kk iässä ja 2 hamsua muutaman kuukauden iässä. En siis pysty ymmärtämään miten minä ihmisen riekale pystyisin kasvattamaan yhtään elävää otusta edes vuoden ikäiseksi.
En tiedä edes mitä toivoisin tapahtuvan.
Kaveri? In my dreams. Kuukausi minun kaverina ja johan karkaa huutaen kuinka hullu ja sekaisin olen.
Lobotomia lääkkeillä? No en kyllä mielellään haluisi lääkekoekaniiniksi, mutta toisaalta. Toisaalta pitää pysyä poissa kaikelta osasto yms väännöltä, koska elokuussa on Weekend festarit ja marraskuussa julkaistaan uusi pokemon peli.
Alkoholisoituminen? Nope, se on ihan saatanan kallista noin rahallisesti.
Itsemurha? Weekend festarit ja uus pokemon peli tulossa, joten nope.
Kissa? Pitäkäähä kirjaa, kusen kuitenkin jotain ja minulle jo elämän ehdoksi muodostunut purisija lopetetaan alle vuoden ikäisenä.
Anyway, saatan vaikuttaa siltä, että kertään vain sääliä tällä kirjoituksella. Noh, osuit nappiin!! Se että kitisen blogiini on hätähuuto ja toive teille kaikille, joista tuntuu, että olen heidän kaverinsa /tuttunsa/ystävänsä; Minä olen täällä vielä! Jos joku pyytäisi minua kahville tai jonnekkin, niin se merkitsisi minulle oikeasti todella paljon. Ette tiedäkkään kuinka paljon.
Se että esim. Iris pyysi minut luokseen vähän aikaa sitten, niin voi kuule.. Iris, se oli mun kuukauden kohokohta rakastin sitä vierailua todella paljon. Se teki päivästäni aurinkoisen eikä hymyily ollut silloin hankalaa.
Minulla oli paljon toiveita kun aikoinaan muutin tänne isoon omenaan. Harva niistä toivista on toteutunut.
Hei ystäväiseni!
VastaaPoistaOn ikävä lukea, että elämäsi tuntuu hakkaavan päätään seinään. Jos asuisin yhtään lähempänä sinua, niin ottaisin sinut mielelläni mukaan kaikkialle ja lähtisin kanssasi kahville yms.. Savonlinna on kaunis kaupunki kesäisin, joten olet aina tervetullut tänne kylään siinä vaiheessa, kun pää tuntuu alkavan poksahtaa siellä.
Minua saa lähestyä myös FB-viesteillä yms., jos tahdot purkaa sydäntäsi jollekulle. Minä en säikähdä huonoja uutisia ja usein asioiden purkaminen jollekulle parantaa oloa.
Toivottavasti tapaamme jossain vaiheessa ihan naamatusten, mutta siihen asti tahdon sinun tietävän täällä olevan ainakin yksi ihminen, joka on kiinnostunut sinusta ja sinun kuulumisistasi ja joka ei tahdo, että hukut murheisiin siellä!
P.L.U.R.R <3
Kiitos ;;__;; sain hyvän mielen kommentistasi ja todellakin helpotti oloani <3 kiitos että olet sinä <3
PoistaP.L.U.R.R