Niin miksi minä julkisesti itken ja valitan? Koska tämä on niitä harvoja keinoja kanavoida tunteitani, mietteitäni ja kuulumisiani. Alku vuodesta tapahtuneet sattumukset ja kuukauden takainen menetys ovat tehneet tehtävänsä. Puhumattakaan pian loppuvasta työsopimuksesta. Olin jo muutenkin aikalailla sulkeutunut kotiini siitä lähtien kun yli vuosi sitten edellisessä työpaikassani pomo sanoi että se on bye bye koeajan jälkeen. Muutettuamme Timon kanssa yhteen tämä erakoituminen räjähti käsiin. Paranemisen hetkiä oli gyaru miittien myötä ja kun sain uuden työn. Pikku hiljaa alamäki alkoi ja lumipallo kasvoi. "Lumipallo" tippui ekalta kielekkeeltä tammikuussa ja kuukausi sitten pallo tippui paljon korkeammalta ja syvemmälle kun jouduin yllättäen jättämään ikuiset hyvästit omalle karvaiselle rakkaalle lapselleni.
Nyt on kuukausi Mistyn lähdöstä kissojen taivaaseen. Vieläkin ajatuskin Mistystä saa minut itkemään. Tänään olen jo muutamat parku kohtaukset käynyt läpi. Tänään 6.3. tulee kuukausi Mistyn kuolemasta. Tänään on myös Mistyn 1. syntymäpäivä. Vaikka kuukausi on vain kulunut, on se tuntunut monelta kuukaudelta. En vieläkään voi ymmärtää miten olen ehtinyt esim. olemaan viikon Jyväskylässä, hankkijut geelikynnet ja käynyt läpi 2 erittäin kuluttavaa ja kauheaa päivää, joita pelkään edelleen. Tuosta 6.3. päivästä puhumattakaan. Johtuneeko tämä "huuru" siitä, että olen upottautunut Pokémmonien pariin vai siitä, että olen tämän kuukauden aikana kokenut niin pahaa ahdistusta, stressiä ja kyyneliä että olen ihan huurussa.
Pari päivää sitten olen viimein alkanut myös ymmrtää asiaa, jonka olen tiennyt jo pari kuukautta. Nyt puhuun diagnoosistani, joka on postauksen otsikkonakin. Diagnoosinani on nykyään (mm.) tunne elämän epävakaa persoonallisuushäiriö (epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatila persoonallisuus jne.). Tässä kun olen lueskellut artikkeleita, keskusteluja, blogeja sun muuta olen alkanut tajuamaan itseäni ja mielenterveyttä. Teininä minulle diagnosoitin nuoruusiän masennus ja muistan edelleen kuinka "vain pelkkä masennus" tuntui ihan väärältä. Yksi hoitajakin tokaisi aikoinaan "Et sä voi olla masentunut ku oot noin sosiaalinen ja puhelijas". Niimpä. Olen itsekkin miettinyt pitkään sitä, että miten olen aina pysynyt olemaan avoin, sosiaalinen, puhelijas ja ajoittain ihan ok. Ja miten tässä kaikessa paskassa olen aina ollut sellainen selviytyjä/pärjääjä luonne? Miksi en koskaan teininä viillellyt itseäni kuolema/itsemurha mielessä? Miksi en pysty pitkällä tähtäimellä (tai lyhyellä) sitoutumaan esim. harrastuksiin? Miksi mielialani vaihtelevat erittäin rajusti parinkin tunnin sisään, joskus ilman suurta syytä? Miksi minulla on melkein 24/7 tyhjyyden tunne? Välillä se on henkistä, välillä minusta tuntuu siltä että "kuoren" alla ei ole mitään, ei edes sisäelimiä. Ja paljon paljon muita kysymyksiä, joihin pelkästään diagnoosini taudinkuva/oireet antoivat vastauksen. Tuntuu jopa siltä, että näitä oireita on ollut jo niin pitkään kuin muistan. Ehkä eniten sieltä viidenneltä luokalta alkaen kun aloin ensimmäistä kertaa suunnitella itsemurhaa ja olin monta kertaa lähellä alkaa viillellä itseäni.
Yksi osio Terveyskirjaston sivuilla tuntui iskevän niin naulan kantaan, että koin ihan todella suuren oivalluksen tunteen:
"Hylätyksi tai torjutuksi tulemisen pelko on yleistä. Yksinäisyyttä voi olla vaikea kestää. Yksin jääminen voi tuntua suunnattomana turvattomuutena, joka on kuin pienen lapsen hätää. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän läheisiä ihmissuhteita voivat sävyttää epätoivoiset yritykset estää toista hylkäämästä esimerkiksi tarkistelemalla, takertumalla toiseen tai anelemalla häntä olemaan jättämättä."
Kyllä, olen anelija. Olen myös ajoittain obsessiivinen, omistuksen haluinen, miellyttämisen haluinen ja no aika outo joissain ihmissuhteissa. Tämä on ollut ongelma niin kaveri kuin seurustelu suhteissakin. Tässä välissä pyydän anteeksi kaikilta niiltä jotka kokevat, että ovat joutuneet tämän obsessioni kohteeksi. Kaikki tämä juontaa juurensa siihen, että pelkään tämän ihmisen menettämistä ja sillä hetkellä tämä ihminen/ihmiset ovat minulle kaikki kaikessa, maailman keskipisteeni jne. Minulle ei ole väliä onko kohde kiinnostunut minun asioistani paljookaan. Pienelläkin kiinnostuksen osoitulla voi päätyä kohteekseni ja "parhaaksi ystäväkseni". Kiinnyn erittäin nopeasti näihin ihmisiin ja haluan olla heidän uskottunsa ja luotetuin ihmien. Obsession kohteeni on yleensä myös ollut sillä hetkellä se jolle kerron kaikki huoleni. Enkä tee sitä mitenkään inhimillisellä tahdilla vaan kirjaimellisesti kaadan kaiken tämän ihmisen niskaan. Olen tullut monesti jätetyksi, koska ihminen on kokenut, että hän/he ovat minun terapeutti ja kaikista apu yrityksistä huolimatta vaan jatkan paskan kaatamista. Olenkin alkanut tajuamaan tätä ja myös alkakut eristäytymään ihmisistä. Miksi eristäydyn vaikka ihmissuhteet ovat minulle obsessio? Yksinkertaisesti, en halua välttämättä tutustua uusiin ihmisiin hyvin, koska pelkään että heistä tulee minulle obsessio ja sitten he jättävät minut. Kitisen jatkuvasti yksinäisyyttäni, mutta itse vain pahennan sitä. No miksi en puhu jo olemassa oleville kavereilleni niin usein, kutsu heitä hengaamaan kaupungille, pyydä seuraksi keikalle jne? Koska pelkään häiritseväni heitä ja pelkään että hänestä/heistä tulee obsessioni jne. Ja jos ihminen ei puhu minulle niin se tuntuu siltä, että minut on hyljätty ja unohdettu.
Voi omg kun saisin niin pitkän tekstin tästäkin aikaiseksi, mutta haluun puhua muustakin. joka tosin liittyy yksinäisyyteeni hupsis.
Anyways... Minä haluan bailaamaan!! En millekkään ryyppy reissulle, en missään nimessä. Vaan ihan vesiselvänä jollekkin klubille/reiveihin tanssimaan EDM musiikin tahtiin! Ja syitä miksi on se, että minulla ei ole oikein tietoa missä näitä on ja milloin. Vajaa 1,5 vuotta sitten olen viimeksi käynyt bailaamassa ja baarissa olen ollut viimeksi viime kesänä. Helsingin keskustan klubeista olen käynyt vain kahdessa ja molemmissa vain kerran. Yksi syy lähtemättömyyteeni on se että ei ole seuraa. Mutta arvatkaa olenko koskaan kysynyt keneltäkään, että haluaisiko joku lähteä? No en tietenikään ole! Koska pelkään häiritseväni ja se obsessio juttu. Wuppiduu vaan..
Koska en halua suoraan kysyä keltään enkä julkaista itkua facessa niin kitisempä täällä. Buahhah!
Tylsistyminen on minulle myrkkyä ja sitähän elämäni on. Kaiken vapaa-aikani olen kotona nyhväämässä. Hyvänä viikonloppuna saatan käydä lähikaupassa. Mutta kysynkö koskaan keltään, että onko heillä menoa? No enpä tietenkään koska jäkä jäkä jne.
Lopetankin tämän päättömän ja rönsyilevän kitinäni siihen, että minulla on tylsää, haluan tehdä asioita tässä isossa kaupungissa, mutta olen urpo joka ei osaa/uskalla/halua lähestyä ihmisiä, mutta ei halua tehdä näitä asioita yksin. Ja päällimmäisenä tekemisenä mitä haluan tehdä on juurikin tuo bailaus. Tai edes ihmisten näkemine.
Kiitti, mä kuittaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti