31. toukokuuta 2014

Voi kissakuume sentään!

Edellisessä postauksessa kerroin mm. siitä kuinka minua pelottaa hommata uutta kisua. Olen kuitenkin liian kissaihminen, että voisin elää ilman omaa karvapalloa.


Muutenkin olen alkanut käsittää sitä, kuinka järjetöntä oli ottaa Misty näkemättä sen emoa ja kotia. Ei pahalla kasvattajalle, mutta minulla on alkanut tulla kutina, että Mistyllä ei ollut kaikki ihan kunnossa. Joko Misty oli hiukan "maanantai kappale" (kuten piikin antanut eläinlääkäri opiskelija sanoi) tai sitten siellä oli jotai vakavampaa. Tietenkään tähän en tule saamaan vastauksia, koska minulla ei tietenkään ole mahdollista saada tietoja yliopistollisesta eläinsairaalasta. Luovutin Mistyn opetus- ja tutkimus käyttöön ja jos ollaan realistisia niin enkelini on jo tutkittu ja viety lopulliseen lepoon. Siellä varmaankin käsitellään kissat nimettömänä niin tuskin saisin mitään dokumentteja irti. Toisaalta en edes halua tietää.

Olen alkanut selviämään jo aika hyvin. Tosin edelleen tulee hankaluuksia katsella kissa videoita ja reblogata kisu kuvia Tumblrissa. Mutta niinkuin pari ihmistä onkin sanonut niin täydellisesti surusta ja tyhjyydestä ei pääse yli ellei ota seuraavaa kaveria. Ja kyllä tämä on aikalailla totta. Bonnie-hamsterin yli auttoi melkein heti tullut Misty enkä tunne tunnon tuskia Bonnien puolesta. Tiedän, että kaikki edesmenneet lemmikkini ovat paremmassa paikassa enkä usko, että heillä on pahoja tuntemuksia minuakaan kohtaan.
Lydia, Bonnie, Dylan ja Misty. Äiti rakastaa teitä ♥ Eikä sitten kitinää tuosta nimien määrästä. Kaikkien eteen olen tehnyt parhaani.

Näkymä tietokonepöytäni viereisestä nurkasta.
Asiasta tulevaisuuteen. Nimittäin seuraava karvamoottori jonka omistan on löytöeläintalosta(tms.) hommattu aikuinen katti.

Purinan sivuilta löysinkin hienot perustelut sille, miksi hommata juuri aikuinen katti.

"Aikuisen kissan ottamisen hyviä puolia

  • Aikuiset kissat ovat yleensä rauhallisempia, niillä on jo kehittyneet rutiinit ja persoonallisuus. Ne ovat polttaneet loppuun sen ylimääräisen energian, joka niillä oli pentuna, ja ne ovat valmiita asettumaan aloilleen, ja ne ovat usein myös oppineet sisäsiisteiksi.
  • Kun hankit kissasi tunnetusta kissatalosta tai muusta hyväntekeväisyysjärjestöstä (esim. Suomen eläinsuojeluyhdistyksen SEY:n alaosastot), varmistat, että kissasi on saanut eläinlääkärin tekemän kunnollisen terveystarkastuksen, on leikattu, rokotettu, madotettu, mikrosirutettu ja sille on tehty kaikki muutkin tarpeelliset toimenpiteet ennen uuteen kotiin sijoittamista.
  • Monissa tapauksissa kissan menneisyys tunnetaan, joten kissatalo voi auttaa sinua valitsemaan itsellesi ja elämäntapaasi sopivan kissan. He luultavasti tietävät myös, tuleeko kissa toimeen lasten, toisten kissojen tai koirien kanssa. Yleensä kissatalon henkilökunta on yhtä halukas kuin sinäkin etsimään ihmiselle sopivan kissan, eivätkä koskaan halua sysätä moniongelmaista kissaa jollekin vain päästäkseen eroon siitä.
  • Hyväntekeväisyysjärjestöt ja kissatalot voivat tarjota arvokasta tukea ja neuvoja kissan koko elämän ajan.
  • Koska kissataloissa on jatkuvasti paljon kissoja vailla kotia, on valinnanvarakin suuri, joten löydät todennäköisesti juuri sellaisen kissan kuin olet halunnut.
  • Ennen kaikkea saat suurta mielenrauhaa siitä, että tiedät antaneesi kissalle uuden mahdollisuuden.
(Lähde: Purina)"

Varsinkin tuo viimeinen täppä puhuttelee minua. Vaikka Misty oli minulle todella läheinen niin uskon että tuolla jossain on se pörisijä joka tulee tarvitsemaan minua juuri sillä hetkellä. 
Tästä juontaakin se, että kun ajattelen mielenterveyttäni niin minulla on mm. ongelmia hoivaviettini kanssa. Se on enemmänkin ylitsevuotavaa. Ja juurikin minua itseäni vahingoittavalla tavalla. Kulutan itseni loppuun hoivaamalla muita (joskin sitä minun hoivaani ei aina edes huomaa), mutta ihmisiltä ei valitettavasti saa aina ehdotonta rakkautta. Mistyllä oli se taito osoittaa rakkautta juuri sillä tavalla, että tunsin sen olevan (lähes) ehdotonta ja vilpitöntä. Mistyn hoivaaminen oli minulle myös minulle hyvä keino kanavoida tunteitani ja ongelmiani. Se tunne kun vauva tervehti minua tullessa kotiin ja herätti aamuisin. Ei sitä voi kuvailla. Se pörinä ja kujerrus, "metsästysääni" sun muut. ♥ Mistyä en pysty korvaamaan millään tempulla, mutta voin sanoa, että tarvitsen kissaa elämääni. 


17. toukokuuta 2014

Syrjäytymisen ABC

Joo boo-freaking-hoo taas tulee kitinä postaus. Tuskin kukaan blogiani lukee joten fuck it! Minähän kirjotan mitä haluun.

Työsopparin päätyttyä arkeni ja viikonloppuni on ollut seuraavan laista: 
  1. Herään 6-9 välillä
  2. Keitän kahvit ja katson telkkaria
  3. Saatan avata koneen jossain välissä
  4. 18-21 välillä siirryn sänkyyn koomaamaan ja odottamaan unen tuloa
Ja sama homma jatkuu. Okei olen onnistunut käymään työkkärissä, lääkärissä, kynsihuollossa jne, mutta silti yleisin viikon kohokohta on se että olen kerran tai pari käynyt lähikaupassa.
Selvästikkään unelmani baarissa tai reiveissä käynnistä ei tule onnistumaan mitenkään. Ja syy ei ny ihan välttis ole siitä että en ole pyytänyt. Olen Facebookissa kovasti pyytänyt seinällä ja ihan henkilökohtaisestikkin ihmisiltä. Eipä tullut tuloksia. 

Usein alan itkemään tuttujen lisätessä faceen kaverikuvia, bilekuvia ja piknik/puistoilu kuvia. Miksi minä en voi kokea tuota enään? No miksi en sitten enään pyydä kavereita käymän/puistoon/hengaamaan? No jos mä en saatana saa ketää baariin mun kaa nii miten mä voin olettaa että joku sietäis mua sit selvinpäin?? Muutenkin kaikkien kaveri kuvien jälkeen olen havainnut että ihmisillä on muitakin kavereita, jotka ovat heille miljoona kertaa tärkeämpiä kuin minä tulen koskaan olemaan.

Ainoa asia, joka pitää minut vieläkin kuivilla viiltelystä on mieheni. Tiedän sen, että yksikin viilto niin hän jättää minut. Joo jäkä jäkä viiltely ei mitään auta. Joo tiedän tämän kyllä henkilökohtaisesta kokemuksesta! Viiltely olisi minun tapani päättää päiväni, tai ainakin aiheuttaa itselleni vakavaa tuskaa minkä vähintäänkin ansaitsen. Anteeksi nyt vaan kaikki, mutta en oikeasti nää mitään valoa tunnelin päässä. En koulua mistä valmistua, työtä mitä saisin tehdä tai lemmikkieläintä joka pysyisi elossa edes muutaman vuoden.

Vaikka tässä elämäntianteessa en näe ollenkaan järkevänä hommata minkään laista lemmikkiä, saatika lasta, niin kyllä vielä joskus haluan kokea sen kun oma kissa tervehtii häntä pystyssä kun saavun kotiin. Puhumattakaan siitä kun hakisin oman lapseni tarhasta tai koulusta. Kaikkiin näihin liittyy kuitenki erittäin suuri kammo siitä että onnistun rikkomaan kaiken. Ensimmäinen oma kissani kuoli 11kk iässä ja 2 hamsua muutaman kuukauden iässä. En siis pysty ymmärtämään miten minä ihmisen riekale pystyisin kasvattamaan yhtään elävää otusta edes vuoden ikäiseksi. 

En tiedä edes mitä toivoisin tapahtuvan.

Kaveri? In my dreams. Kuukausi minun kaverina ja johan karkaa huutaen kuinka hullu ja sekaisin olen.
Lobotomia lääkkeillä? No en kyllä mielellään haluisi lääkekoekaniiniksi, mutta toisaalta. Toisaalta pitää pysyä poissa kaikelta osasto yms väännöltä, koska elokuussa on Weekend festarit ja marraskuussa julkaistaan uusi pokemon peli.
Alkoholisoituminen? Nope, se on ihan saatanan kallista noin rahallisesti.
Itsemurha? Weekend festarit ja uus pokemon peli tulossa, joten nope.
Kissa? Pitäkäähä kirjaa, kusen kuitenkin jotain ja minulle jo elämän ehdoksi muodostunut purisija lopetetaan alle vuoden ikäisenä.

Anyway, saatan vaikuttaa siltä, että kertään vain sääliä tällä kirjoituksella. Noh, osuit nappiin!! Se että kitisen blogiini on hätähuuto ja toive teille kaikille, joista tuntuu, että olen heidän kaverinsa /tuttunsa/ystävänsä; Minä olen täällä vielä! Jos joku pyytäisi minua kahville tai jonnekkin, niin se merkitsisi minulle oikeasti todella paljon. Ette tiedäkkään kuinka paljon. 
Se että esim. Iris pyysi minut luokseen vähän aikaa sitten, niin voi kuule.. Iris, se oli mun kuukauden kohokohta rakastin sitä vierailua todella paljon. Se teki päivästäni aurinkoisen eikä hymyily ollut silloin hankalaa.

Minulla oli paljon toiveita kun aikoinaan muutin tänne isoon omenaan. Harva niistä toivista on toteutunut.