Monia asioita on muuttunu since viime postauksen.
On tullut muutettua uuteen osoitteeseen, Bonnie-hamsumme menehtyi, saimme kissan, hankimme myös kesyhiiren, kävin Jyväskylässä, siskoni valmistui lääkäriksi, hiirikin menehtyi tapaturmallisesti ja sain työpaikan. Onhan siinä jo huimasti tapahtumia.
Olen mieltynyt kovasti työhöni sosiaalivirastossa. Käsitykseni sossusta ja sossun asiakkaista onkin muuttunut kovasti töiden myötä. Aikaisemmin kuvittelin aina että sossu on se vihoviimeinen vaihtoehto (niin kuin se periaatteessa onkin) ja kaikilla sossussa käyvillä on jotain huonosti. Tässä välissä huomattakoon, että toimeentulotuki on tarkoitettu väliaikaiseksi tueksi ja viimeiseksi vaihtoehdoksi.
Olin myös siinä uskossa, että sossusta on todella vaikea saada mitään tukia. Joissain tapauksissa näin on, mutta olen silti erittäin positiivisesti yllättänyt miten paljon me autamme ihmisiä. On monia ihmisiä, joilla on esim. niin paljon tai niin kalliita resepti lääkkeitä, että ilman tukea ne jäisi hommaamatta. Tähän kastiin ei tietenkään kuulu pelkästään pamien väärinkäyttäjiä vaan tottakai myös ihmisiä, joilla on oikeasti paha sydänsairaus tai jotain vielä pahempaa.
Jotkut myös sanovat että narkkarit tulevat sossun luukulle kitisemään perjantaina rahaa ja heille heti annetaan satanen tai pari käteen, että saadaan vähä subua ostettua. Näin ei todellakaan ole.
Sossu ei myöskään ilolla maksa jokaista laskua. Esim. sähkön kulutusta seurataan vuositasolla.
Paljon en voi tietenkään kertoa, koska en ole varma mitä saan sanoa ja mitä en.
Toivoisin kovasti, että saisin itselleni pisemmänkin uran sosiaalitoimen piirissä. Minulla on aina ollut joku juttu, että haluaisin työskennellä nuorten parissa, joiden elämä on vaakalaudalla. Suunnittelin joskus yläasteella, että vielä joskus työskentelen koulukodissa, nuoriso psykiatrian osastolla tai jotenkin muuten ns. "ongelma nuorten" parissa. Suunnitelmat sittemmin kaatuivat sittemmin kun lähihoitaja linjan pääsykokeista tuli lappu, että sain pääsykokeista niin huonot pisteet että piti oikein kirje laittaa. Toisaalta siinä vaiheessa olin itsekkin jo masentunut ja viiltelin sun muuta. Tais persoonallisuus testeis käydä jotain ilmi. Viimeinen "niitti" unelmien kaatumiselle oli sitten se kun jouduin itse nuoriso psykiatrian osastolle :'D
No mutta nyt on alkanut tämä innostus taas hitusen nostamaan päätään. Erityisesti 2.9.2013 julkaistu Iltasanomien artikkeli liikutti minua. Lainataampa pieni pätkä tekstiä.
"Jo ennen Katjan kuolemaa Helinä oli haaveillut perustavansa paikan nuorille. Paikan, jonne voi tulla puhumaan, vaikka nimettömänä. Soittaa ovikelloa ja astua sisään.
Katjan kuoleman jälkeen hän unohti ideansa.
- Tuntui naurettavalta ajatella, että lähtisin auttamaan toisia nuoria, kun en saanut omaakaan lastani pidettyä elossa.
Toinen saman kokenut, itsemurhan tehneen nuoren äiti kannusti kuitenkin Helinää etsimään idealleen rahoitusta. Mukaan projektiin lähti Helsingin kaupunkilähetys, nykyinen Helsinki Missio.
Nuorten kriisipiste avasi ovensa 1. maaliskuuta 1993, kaksikymmentä vuotta sitten."
Juuri tälläisiä paikkoja tarvitaan mielestäni enemmän. Juuri tälläinen paikka mihin voit vaan tulla ja jutella. Paikan johon voi tulla vaikka et olekkaan erittäin pahassa huume koukussa tai niin syvällä masennuksen kourissa, että voisit tappaa itsesi tuosta vaan. Aika karua tekstiä, tiedän, mutta lähi aikoina on uutisoitu niin paljon siitä, kuinka hankalaa on päästä hoitoon jos ongelmat ovat pään sisällä. Helsingin sanomat ovat julkaisseet lähi aikoina asiasta erittäin hyviä artikkeleita:
Itsekkin olen omalta osaltani tämän kokenut. En todellakaan niin pahana, mutta esimerkki löytyy minultakin. Täytettyäni 18 minulta katkaistiin kaikki hoitosuhteet ja toiminta terapiat. Toisaalta ihan ymmärrettävääm, mutta minut kirjattiin myös "terveiden listaan". Ei käynyt lääkäreillä mielessä, että minut oltaisiin voitu siirtää aikuisten sarjaan. Olisin nimittäin tarvinnut sitä apua. En minä sormia näpäyttämällä parannu psyykkisistä ongelmistani kun täytän 18.
Minulla on sellainen tutina, että jos hoitoani olisi jatkettu niin minulla olisi paljon helpompi olla. Voin suoraan myöntää tosin, että Helsinkiin muutto on tehnyt erittäin paljon takapakkia paranemiseeni. Sosiaaliset kontaktini pystyi laskemaan 2 käden sormilla ja työttömäksi jääminen masensi minua niin paljon, että sain paniikki- ja ahdistuskohtauksia monta kertaa viikossa. Niiden välissä oli sitten "vain" itkukohtauksia.
Työpaikan saaminen paransi tilannetta huomattavasti. Kohtaukset vähenivät about puolella, mutta niitä on edelleen. Onneksi minun ei enään kauaa pääse odottaa, että pääsen keskustelemaan lääkärille lääkitys asioistani.
Jos ihmettelet avoimuuttani mielenterveys ongelmistani niin siihen voin vaan sanoa, että minä en häpeä. En häpeä menneisyyttäni, ongelmiani tai pelkojani. Toivoisin myös, että avoimmuuteni voisi joskus kannustaa ongelmien kanssa taistelevia keskustelemaan mieltä painavista asioista ja tarvittaessa hakemaan apua. Avun hakemista ei saisi koskaan häveksyä. Avun hakeminen ei myöskään aina tarkoita sitä että menet keskustelemaan kalliille kallonkutistajalle. Joskus ystävä osaa auttaa paljon paremmin. Mutta, jos sinulla on tunne että ystävien ja läheisten apu ei ole sinulle riittävää niin älä epäröi hetkeäkään kääntyä ammattilaisen puoleen.
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea tämän.
Take care
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti